Ylläksen vaellusreittejä on pian pakko laajentaa Aalistunturin suuntaan

Kuluva kesä vaikuttaa jatkavan kotimaan matkailun kultakautta. Erilaisten tapahtumien ja lippujen ennakkomyynti sekä majoitusten ennakkovaraus on paikoittain ollut jopa kolmanneksen viime vuotta kovempaa. 

Lapin matkailuyrittäjille se on hyvä uutinen. Etelän ihmiset vaikuttavat viimeinkin löytäneet taianomaisen keskiyön auringon, josta me Lapista ponnistaneet olemme puhuneet heille jo vuosikymmenien ajan. 

Kiinnostus kotimaan matkailua kohtaan heräsi kreivin aikaan. 

Maailmalta tullut ja taloutta ryöpyttänyt koronapandemia ajoi toimialan niin ahtaalle, että ilman kotimaan matkailua Suomen yli hyökynyt konkurssiaalto olisi saattanut olla jopa pelättyä pahempi. Se oli kuin valonpilkahdus pimeässä, joka puhalsi hiilloksen liekkeihin.

Tosin myös kotimaan matkailussa voivat tulla rajat vastaan. Varsinkin Lapin suosituimmat matkailukohteet ovat olleet kesäisin kovilla. Esimerkiksi Ylläksen seutu oli viime kesänä niin tukossa, että Luontokeskus Kellokkaassakin parkkipaikkaa joutui jonottamaan lähes puoli tuntia. 

Lienee sanomattakin selvää, ettei se vastaa turistien mielikuvia Lapin rauhasta.

Luontopolut tuntuivat ruuhkaisilta. Paikoittain väkeä oli kuin Helsingin rautatieasemalla konsanaan, eikä perinteisten vaeltajien tai retkeilijöiden ja pyöräilijöiden välisiltä sanaharkoiltakaan vältytty, kun eri matkailutyyppien edustajat ottivat toisistaan mittaa kansallispuiston korvessa.

Muuan irvileuka totesikin, että metsiin on pian asennettava liikennevaloja, jotta onnettomuuksilta vältyttäisiin – myös liikennemerkeille saattaisi olla käyttöä. Tai vähintäänkin nopeusrajoituksille. Vitsailua kuunnellessa pohdin miksi ylikuormittumista ei torjuta laajentamalla toimintaa.

Äkäslompolosta on jo nyt valmiit kelkkareitit Aalistunturille, mutta jostain mainitsemattomasta syystä niiden kesäkäyttöä ei ole lähdetty kehittämään. Reitti voisi kulkea esimerkiksi vanhojen järvikylien kautta. Venejärven kautta Vaattojärvelle. Sieltä Pasmajärvelle ja lopulta Aalistunturille.

Tämä olisi palvelus paitsi Kolarin matkailulle ja luonnolle myös Etelä-Kolarille, jossa työllisyystilanne on huomattavasti Äkäslompoloa haastavampi. 

Nähdäkseni kaikista eniten laajentaminen palvelisi sellaisia turisteja, jotka etsivät rauhaa ja yksinäisyyttä Euroopan viimeisistä erämaista.

Saksalaisia pankkiireja tuskin kiinnostaa väistellä pyöräilijöitä patikkaretkellään. 

Sitä paitsi 60–70 kilometrin pituinen reippailureitti täysin uudelle ja vähemmän tunnetulle alueelle herättäisi varmasti kiinnostusta myös kotimaan kamaralla.