Aalistunturi.fi
Aalistunturilla luonto ja ihminen
toimivat yhdessä
Ida Korhonen, 3.11.2022
Kaikkien hakkuuaukkojen, tukkipinojen, sellutehtaiden ja metsäautoteiden keskellä alkaa helposti ajatella, että ihminen on metsän vihollinen. Mutta Aalistunturilla muistan, että näin ei ole.
Sataa. Se on päällimmäinen muistoni Aalistunturilta.
Sataa ja teltta on märkä. Reppu on märkä. Sukat ja makuupussikin vähän kosteita. Aamulla järven yllä on sankka sumu. Lyön polveni kiveen uidessani. Sumun valkoisuus kätkee maiseman minulta. Tai oikeastaan se kätkee minut maisemaan.
Vedän vaatteet nopeasti ylleni noustessani vedestä. Kosteassa ilmassa on jo syksyn tuntua, vaikka on vasta elokuun alku. Hymyilen syksylle ja teen kädestäni kupin, jonka täytän lakoilla. Kesä oli ihana, mutta ei sen loppuminen haittaa.
Suomen pohjoisessa luonnossa ehkä kauneinta on sen mukautuminen vuodenaikoihin. Se miten sama elämä voi kestää lämpimän ja läpikotensa valoisan kesän, ja toisaalta myös kylmän ja pimeän talven. Suomen luonto on selviytyjä, ja jopa talvi kaikessa hiljaisuudessaan on täynnä elämää.
Ainoa, mistä en pidä syksyssä ja tulevassa talvessa, on metsätyökoneet. Sillä kun maa jäätyy ja peittyy lumeen, ne pystyvät taas liikkumaan soiden ja järvien läpi paikkoihin, joihin eivät kesällä päässeet. Pehmeä maa ja turve eivät enää suojaa luontoa.
Suomessa on metsäautoteitä noin 120 000 kilometriä. Niiden pituus riittäisi kolme kertaa etelänavalta pohjoisnavalle ja takaisin. Olemme siis rakentaneet kolmen maailmanympärysmatkan verran teitä pelkästään metsän kaatamista varten.
Tämä kertoo jotain siitä, miten paljon Suomessa hakataan metsää.
Aalistunturilla luonto ja ihminen
toimivat yhdessä
Suomen metsistä tuntuu olevan yhtä paljon mielipiteitä kuin on suomalaisia.
Yhdet ovat sitä mieltä, että metsäluonto maastamme on häviämässä. Toiset taas sanovat, että metsää on enemmän kuin koskaan ennen.
Puuta Suomessa toki riittää, metsääkin määritelmästä riippuen, mutta tiettömien taipaleiden takaiset aarniometsät ovat historiaa. Ihminen vaikuttaa metsiin kaikkialla. Kaikkialla luonto joutuu taipumaan ihmisen haluamalla tavalla. Sielläkin, missä metsät jotenkin ihmeen kaupalla ovat saaneet pysyä pystyssä ja koskemattomina, ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos muokkaa niitä.
Kun kävelen Aalistunturin metsissä näen, kuinka ihminen on muuttanut niitä, mutta näen myös alueen alkuperäistä luontoa. Ojittamattomia soita, ikivanhoja kuusikoita, aihkimäntyjä, keloja, palaneita lahopuunrunkoja. Näen porojen ja ihmisten polkuja.
Tapaan ihmisiä, joille tämä luonto on koti ja ystävä. Suomi on tuhansien hakkuuaukkojen maa. Kuitenkin moni meistä rakastaa luontoa ja moni haluaa myös suojella sitä.
Kun olen ollut sateessa tarpeeksi kauan, kastun niin läpikotaisin, etten enää tunne sadetta lainkaan. Voin heittää saappaat jalasta ja vajota polvia myöten suohon. Se joustaa ja upottaa, mutta luotan sarojen juurten verkkoon, joka kyllä kannattelee.
Voin maata märällä sammaleella. Kieriä jopa. Nojata lahopuuhun ja miettiä, kuinka vanha se on, ja kuinka nuori minä olen. Voin kurkistaa sen alle nähdäkseen siellä kasvavan erakkokäävän, jonka pikkuperhosten toukat ovat syöneet niin, että jäljellä on vain heikosti punertavaa purua.
Kaikkien hakkuuaukkojen, tukkipinojen, sellutehtaiden ja metsäautoteiden keskellä alkaa helposti ajatella, että ihminen on metsän vihollinen. Mutta Aalistunturilla muistan, että näin ei ole.
Aalistunturin alueesta on tehty kansallispuistoesitys. Alueesta pitäisi tehdä kansallispuisto jo siksi, että kyseisellä alueella Suomessa ei ole kansallispuistoa, vaikka melkein kaikkialla muualla on.
Siitä pitäisi tehdä kansallispuisto sen luonnon takia, uhanalaisten lajien ja luontotyyppien, vanhojen metsien, alueen yhtenäisyyden säilyttämisen takia. Mutta ennen kaikkea siitä pitäisi tehdä kansallispuisto, koska siellä luonto ja ihminen toimivat yhdessä.
Aika antaa jotain takaisin
Aalistunturin alue on antanut paikallisille paljon, ja nyt he haluavat antaa sille jotain takaisin yrittämällä suojella sitä. Juuri niin kuin ihmisten kuuluisikin tehdä.
Minulle on usein sanottu, että luonnonsuojelijana haluan lopettaa metsäteollisuuden, jonka avulla koko Suomen hyvinvointivaltio on aikoinaan rakennettu ja joka tuo Suomelle paljon verotuloja. En minä halua metsäteollisuutta lopettaa. Haluan vain huomauttaa, että jos meidän hyvinvointimme kerran on peräisin metsistä, niin me olemme niille metsille jotain velkaa.
Sade loppuu Aalistunturilla. Ripustan takin oksanhankaan kuivumaan. Aurinko kurkistaa pilvien välistä, se hymyilee minulle ja takkina yläpuolella oksassa roikkuvalle korpilupolle.
Meillä on Suomessa uskomaton ja ainutlaatuinen luonto. Pidetään siitä huolta, sillä sitä eivät voi suojella ketkään muut, kuin me suomalaiset.
Minä haluan uskoa tulevaisuuteen, jossa Suomen metsäteollisuus on luonnon kantokyvyn rajoja kunnioittavaa, enemmänkin yhteistyötä luonnon kanssa, kuin nykyistä tehometsätaloutta ja luonnon hyväksikäyttöä.
Tähän tulevaisuuteen on kuitenkin vielä todella pitkä matka, ja sinne päästäksemme meidän on suojeltava sitä metsäluontoa, mitä meillä on jäljellä. Tarvitaan paljon lisää ja paljon laajempia suojelualueita. Tarvitaan kansallispuisto Aalistunturille.
Istun märälle sammaleelle. Piirrän karttaan reitin luontopolulle, jonka suunnittelisin tulevaan kansallispuistoon. Se on huono idea, sillä kynä rikkoo vettyneen paperin.
Paperilla tai ei, reitti on maastossa olemassa. Se kulkee Iso-Nälännöltä Laukkujärven rantaan, ja joku päivä palaan sinne kulkemaan reitin uudessa kansallispuistossa.